Tuottamus liikenteessä - vastaavatko rangaistukset oikeustajua ?

Suomi on oikeusvaltio.... Karpolle olisi edelleen asiaa ja paljon.

simppa:

Derrick:

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288752105416.html

"Autonsa ikkunat jäästä puhdistamatta jättänyt mies tuomittiin törkeästä kuolemantuottamuksesta ja törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ehdolliseen vankeusrangaistukseen Pirkanmaan käräjäoikeudessa."

Lievä rangaistus, kun kyseessä oli tuottamuksellinen teko.

Tulisiko sitten tahallisuuden mielestäsi alentaa rangaistusta?

Tuottamuksellisten tekojen ja tahallisten tekojen rangaistuksissa on liian suuret erot, vaikka kyseessä oli törkeä tuottamus. Varsinkin jos on kuolema seurauksena, tosin en peräänkuuluta vanhanaikaista seuraamusvastuuta sinänsä.

Kun kansan oikeustajun perusteella laaditaan rangaistusasteikko, päädytään katuhirttäjäisiin. Kansa ei mieti asioita syvällisesti vaan muodostaa päätöksensä tunteen vallassa. Kansalla ei ole edes tietoa asioista. Kansaa on helppo kiihottaa.



Keittiön pöydän äärestä asioista tietämättä ja niitä omakohtaisesti kokematta on helppo langettaa kuolemantuomioita ja elinkautisia ilman armahdusmahdollisuutta. Näkemykset voisivat olla erilaisia, jos asioista olisi enemmän ja tasapuolisemmin tietoa. Kansankiihottajat – jotka ajavat yleensä jotakin omaa salaista agendaansa – jättävät puolet faktoista kertomatta ja korostavat vain niitä asioita, jotka edistävät heidän tarkoitusperiään. Eihän autokauppiaskaan kerro auton huonoista puolista kuin korkeintaan valikoivasti antaakseen kuvan objektiivisuudestaan ja puolueettomuudestaan. Hyvät puolet ovat kuitenkin markkinoinnissa pääasia.



Yhdysvalloista kantautuu vähän väliä uutisia siitä, kuinka joku on kärsinyt elinkautista tuomiota viisitoista vuotta tai kaksikymmentä vuotta tai jopa kolmekymmentä vuotta – kunnes hänet on vapautettu syyttömänä. Myös muutamia kuolemaan tuomittuja on vapautettu teloitusjonosta uusien todisteiden osoittaessa, etteivät he olekaan syyllisiä. Julki tulevien tapausten lisäksi on tietysti myös niitä tapauksia, joissa syyttömyyttä ei koskaan todeta, ja syytön kärsii koko rangaistuksensa.



Kunkin ihmisen yleinen arvomaailma sanelee sen, mitä hän pitää oikeudellisesti parempana ratkaisuna ja mitä huonompana. Jonkun mielestä muutama syytön tuomittu silloin tällöin on hyväksyttävä hinta siitä, että ainakin oikeat syylliset saavat tarpeeksi kovan rangaistuksen. Jonkun toisen mielestä taas syyllisten päästäminen helpommalla kuin mitä he ehkä ansaitsisivat on hyväksyttävä hinta siitä, etteivät syyttömästi tuomitut joutuisi kärsimään epäinhimillisen julmaa tuomiota.



On helppo vaatia ankarampia rangaistuksia rattijuopoille ja varomattomuudellaan kuoleman aiheuttaville autoilijoille, kun ei mieti mitä se käytännössä tarkoittaa.



Alkeellisin aiheeseen liittyvä kysymys on tietysti se, onko rangaistusten koventamisella saavutettu hyöty suurempi kuin niistä aiheutuva haitta. Kysymys on hankala siksi, että laskelmaan liittyy paitsi rahaa, myös asioita, joille on mahdotonta määritellä rahallista arvoa. Jos lapsi kuolee rattijuopon uhrina, lapselle voidaan laskea arvo menetettynä työntekijänä ja veronmaksajana, mutta hänelle ei voida laskea arvoa vanhempien näkökulmasta. Miten voidaan määritellä lapsen universaali arvo, kun joku on valmis antamaan henkensä pelastaakseen lapsensa, kun taas joku toinen on valmis tappamaan lapsensa, jos jokin muu etu menee edelle.



Kuolleen perheenjäsenen emotionaalista arvoa on mahdotonta laskea, koska se on jokaisessa tapauksessa erilainen. Rakkaan lapsensa liikenneonnettomuudessa menettänyt isä tai äiti voi olla surun murtama, kun taas vanhan ilkeän väkivaltaisen juopon isänsä tai äitinsä menettänyt aikuinen lapsi voi huokaista helpotuksesta, kun väistämätön asia tapahtui siististi onnettomuuden kautta.



Ankarilla tuomioilla on mielestäni niin paljon negatiivisia vaikutuksia, että niitä ei pitäisi käyttää, vaikka jotkut rikolliset olisivat ankaran tuomion omilla teoillaan ansainneetkin.



Ankarat ja julmat tuomiot johtavat siihen, että yhteiskunta muuttuu ahdistavaksi poliisivaltioksi, jossa on paljon vankeja ja vankiloita. Veronmaksajat kustantavat vankeusteollisuuden ja sen, että heitä itseään kytätään ja rangaistaan ankarasti vähäisistäkin rikkomuksista.



Rangaistusten koventaminen tietyistä rikoksista johtaa yleiseen rangaistusten koventamiseen, koska tuomioissa halutaan pitää yllä jonkinlaista yhteismitallisuutta.



Jos teosta A aletaan tuomita nykyistä ankarammin, ”kansan oikeustaju” vaatii, että myös haitta-asteeltaan samanarvoisesta teosta B pitää tuomita yhtä ankarasti. Tämä johtaa vähitellen siihen, että muistakin teoista C, D, E jne. langetettavia tuomioita korotetaan.



Rikollisten otteet kovenevat, kun muutaman vuoden sijasta uhkana on kymmenien vuosien vankeustuomio. Poliisi koventaa otteitaan vastaavasti taistellessaan vaarallisia rikollisia vastaan. Ja rikolliset jatkavat edelleen varustautumistaan. Poliisin ja rikollisten välisessä sodassa tapahtuu aikaisempia vakavampia rikoksia, mistä seuraa aikaisempaa kovempia tuomioita, mitkä johtavat rikollisten entistä suurempaan haluun välttää pidätetyksi joutumista aseellisin voimakeinoin.



Suomessa uutisoidaan vain harvoin poliisin ja rikollisten välisestä tulitaistelusta. Poikkeuksia ovat mielenhäiriössä koteihinsa linnoittautuneet aseistetut henkilöt, mutta näistäkin tapauksista yleensä selvitään puhumalla ja väsytystaktiikalla. Kuolemantuomioiden ja ehdottomien elinkautisten mallimaassa Yhdysvalloissa sen sijaan uutiset kertovat vähän väliä tapauksista, joissa molemmat osapuolet ovat ammuskelleet, ja kuolonuhreja – joskus sivullisiakin – on kannettu pois tapahtumapaikalta. Kun teloituskammio tai elinikäinen vankiselli uhkaa, rikollisella ei ole paljon menetettävää. Amerikkalaiseen käytäntöön vaikuttaa tietysti aseiden suuri määrä, mutta tuomioiden ankaruutta pidätystilanteiden väkivaltaa lisäävänä asiana ei voida sulkea pois.



Jo pelkät pidätyksen tekevien poliisien otteet aivan tavallisissakin tapauksissa ovat Yhdysvalloissa ankarammat kuin Euroopassa ainakin mikäli TV-sarjoihin ja elokuviin on uskominen. Ei ole kauankaan siitä, kun julkisuuteen tuli video, jossa autoilijan pysäyttänyt ja ajokorttia kysynyt poliisi ampui autoilijaa hänen kumartuessaan ottamaan rahakukkaroaan auton sisältä. Poliisi pelkää aseellista vastarintaa ja laukaisee aseensa mieluummin ennemmin kuin liian myöhään.



Kun rattijuopumuksista puhutaan, ennemmin tai myöhemmin joku esittää että rattijuopumukseen syyllistyneen auto (tai auton arvo, jos auto ei ole oma) pitäisi tuomita valtiolle menetettäväksi.



Mitä ehdotuksen toteutuminen käytännössä tarkoittaisi? Sitä, että jos ajaisin umpihumalassa arvottomalla Renaultillani, ja se tuomittaisiin valtiolle menetettäväksi, en kokisi kärsiväni auton arvon osalta rangaistusta, kun poliisit hinaisivat sen pois. Pääsisinpähän eroon arvottomasta ongelmajätteestä. Renaultin siirtäminen poliisin varastoon kuorma-autolla tai muulla laitteella maksaisi valtiolle, minkä lisäksi tulisivat vielä myöhemmät hävittämiskustannukset.



Jos rekkakuski siirtäisi muutaman kaljan juotuaan parkkipaikalla vähän matkaa isäntänsä uutta perävaunullista kuorma-autoa ja joutuisi tästä hyvästä maksamaan auton arvon valtiolle muun rangaistuksen lisäksi, hän olisi pahimmassa tapauksessa velallinen valtiolle loppuikänsä. Jos hän omistaisi jotakin, esimerkiksi omakotitalon, se ehkä ulosmitattaisiin. Sen jälkeen hän ei voisi omistaa mitään, mihin ulosottomies voisi iskeä kyntensä. Myös lapset ja vaimo kärsisivät isän ikuisesta velkavankeudesta ja köyhyydestä ja perheen epätoivoisesta tilanteesta. Lapsista voisi tulla aikuistuttuaan veronmaksukyvyttömiä ongelmatapauksia, joiden asioiden selvitteleminen maksaisi yhteiskunnalle paljon rahaa.



Kansan oikeustajun mukaan edellä kuvattu olisi OK. Kansan ajattelussa lähtökohta on nimittäin se, pakkokos rekkakuskin oli siirtää autoa. Hän tiesi seuraukset, joten turha valittaa. Oma vika. Kansa ei ajattele asioita laajemmassa perspektiivissä. Se ei mieti vaihtoehtojen todellisia hintoja ja vaikutuksia vuosikymmenien aikajanalla.



Kansan oikeustaju sallii äärimmilleen vietynä kaiken rankaisemisen. Kun ISIS teloittaa hallitsemiaan ihmisiä pikku rikkeistä, kansan oikeustajun mukaan se on OK, koska ihmiset tietävät etukäteen, mitä kielletyistä teoista seuraa. Oma vika siis.

Oikeusvaltio ei voi perustua kostolle.



Mutta aloituksen tapaus on yksi selvimpiä esimerkkejä arviolleni, että asennevamma ei tarkoita läheskään aina uhoamista ja perusteetonta uskoa omiin taitoihin. Alkeellisimpienkin turvanormien laiminlyönti rajoitusnopeudella ajaen on aivan yhtä vaarallista ja tilastojen mukaan aiheuttaa ainakin yhtä paljon vakavia kolareita kuin ylinopeuteen johtava uhokin.



Motoristien vanha sanonta kertoo, että "autoilijan en nähnyt tarkoittaa, että en viitsinyt katsoa".



Asennevamma.

740 GLE:

SO2001:

Jos teosta A aletaan tuomita nykyistä ankarammin, ”kansan oikeustaju” vaatii, että myös haitta-asteeltaan samanarvoisesta teosta B pitää tuomita yhtä ankarasti. Tämä johtaa vähitellen siihen, että muistakin teoista C, D, E jne. langetettavia tuomioita korotetaan.

Vaikka olenkin SO2001 periaatteista samaa mieltä, myös yllä olevan sitaatin osalta, minusta muutamien rikkeiden tuomioissa olisi säätövaraa. Minusta muille ihmisille hyvin vaarallisen asian soisi olevan ankarasti tuomittavaa, vaikkei tekijä aina sitä itse ymmärräkään.

Rangaistusta ei voi määritellä yksin sen mukaan, mitä teko vaikuttaa. Otetaan esimerkiksi ylinopeus. Yhden kuljettajan yksittäinen ylinopeus ei hirveästi vaikuta edes toistuessaan kolme kertaa kahden vuoden aikana. Silti siitää saa vähintään kolme rikesakkoa + kortti hyllylle. Aika kova sanktio teosta, jolla ei suoria konkreettisia vaikutuksia välttämättä ole. Koska kuitenkin tiettyjä ilmiöitä halutaan vähentää, voi rangaistusasteikon epätasainen kireys olla perusteltua. Lasit jäässä ajaminen ei mielestäni ole niin yleistä, että asteikkoa olisi siltä osin tarvetta kiristää. Törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen tuntuukin täysin oikealta pykälältä tässä tapauksessa. Saiko kuljettaja muutakin kuin 10 kk ehdollista, se ei lehtijutusta selviä. Samoin se jää epäselväksi, mitä tuo rangaistus tekijälle todellisuudessa merkkaa. Toisille vankeusrangaistus, olkoonkin ehdollista, on iso juttu, toiset kokevat pääsevänsä käytännössä ilman rangaistusta. Kun jutussa on osapuoli kuollut tai loukkaantunut vakavasti, on vaikeata hyväksyä rangaistusta, joka ei tekijään vaikuta.



Sanna Ukkola: Keskustan kansanedustaja Eeva-Maria Maijala kertoi, kuinka hän oli käräjillä tuomarina, ja rangaistuksen sai rattijuopumukseen syyllistynyt mies:



"Tuomitsin hänet ehdonalaiseen vankeuteen. Miten siinä sitten kävi? Mies lähti salista ulos ja nauroi:´Enpä saanut mitään´. Minä en voinut tehdä muuta kuin katsoa perään."



http://yle.fi/uutiset/sanna_ukkola_tielle_murskaantunut_elama/7486019?ref=leiki-uu



Jos kukaan ei valita tuomiosta, mitään ei ole tehtävissä. Silti on mahdollisuus katsoa eteenpäin ja korjata asiat tulevissa tapauksissa. Vaikka maalaisjärkeä kuinka kritisoitaisiin yksipuoliseksi, minä tunnustan itseni sen verran tyhmäksi, etten voi käsittää perusteita, joilla tahallaan toisen kuoliaaksi ajanut selviää noin vähällä. Jollei muuta niin ainakin avatessaan autonsa oven kuskin pitäisi tajuta, että jollen putsaa laseja ja puutteellisen näkyvyyden takia ajan jonkun päälle, voin päätyä linnaan ja pilata myös oman elämäni sen lisäksi, että pilaan muutaman muunkin elämän. Jollei se riitä motivoimaan lasien putsaukseen, on tarpeetonta jatkaa keskustelua oikeudenmukaisuudesta. Tai ostaessani pullon kossua minun pitää harkita, osaanko käyttää sitä riippumatta siitä, onko tarkoituksena ajaa juovuksissa. Ellen osaa, pitää kossu jättää ostamatta.

@Hiilipä;ästö: ollaan samaa mieltä periaatteista.



Meinasin itsekin kirjoittaa taikasanat "tiesi tai olisi pitänyt tietää", kiitos niiden lisäämisestä. Tämä on hyvä oikeusperiaate.



Sen sijaan käytännön kolarit osoittavat, että kolaroivat kuljettajat eivät oikeasti ymmärrä, mikä on vaarallista. Sen vuoksi olisikin hyvä parantaa rangaistuksilla ja niistä seuraavalla julkisuudella tietoisuutta kolaritilastojen selvästi vaaralliseksi osoittamista usein toistuvista tilanteista.



Rangaistus ei saa olla tuurista kiinni, siis osuuko vai ehtiikö uhri paeta alta pois. Ainakaan se ei ole peruste rangaistukselta välttymiselle, eli en ole tinkimässä ylinopeusrangaistuksia alemmas.



Vaikka oikeasti vaarallisia asioita kannattaakin nostaa esille, pitää samalla välttää kuvaamasi kaltaiset erittäin vaikeasti hallittavasta katveesta tulevat todelliset yllätykset.



Jäljelle jää silti paljon tapauksia, joissa vääntynyt metalli ja rikotut jäsenet toimivat selkeänä näyttönä TLL 99§ rikkomisesta. Esim. kolmioristeyksessä tai valoristeyksessä "olisi pitänyt tietää".

Arkipäivän elämässä ”rangaistus” unohtamisesta ja huomaamattomuudesta sekä muista tämän tyyppisistä virheistä on kaikille suunnilleen sama. Ainoastaan satunnaiset tekijät vaikuttavat siihen, että joku kokee asian haittaavampana kuin joku toinen.



Jos kaupan kassalla paljastuu, että rahakukkaro on unohtunut toisen takin taskuun, tilanne on kiusallinen. Jos parkkihallissa paljastuu, että auton avaimia ei olekaan mukana, tilanne on harmillinen. Jos parkkilappu on pudonnut taskusta, tapahtuma harmillinen ja tulee lisäksi kalliiksi, kun tunnin pysäköinnistä veloitetaan vuorokauden maksu (kokemusta on). Jos pysäköintikiekko on unohtunut, ja tuulilasissa odottaa sakkolappu, sekin harmittaa ja maksaa (kokemusta on). Jos rahakukkaro on unohtunut auton katolle ulkomaan matkalla ja lentänyt sieltä rahoineen ja kortteineen jonnekin, sekin harmittaa ja tulee kalliiksi (kokemusta on).



Jos rangaistus unohtamisesta ja huomaamattomuudesta on kaikille periaatteessa sama, miten selitetään se, että joidenkin ihmisten kohdalla unohtaminen ja huomaamattomuus on yleisempää kuin toisten kohdalla? Eivätkö huonomuistiset ja hajamieliset ihmiset välitä rangaistuksesta? Mikseivät he välittäisi? Hehän kokevat rangaistuksen useammin kuin muut. Eikö rangaistusten vaikuttamisuskomuksen näkökulmasta ole ristiriitaista, että ihmiset, joita rangaistaan eniten, syyllistyvät rangaistavaan toimintaan useammin kuin ne, joita rangaistaan harvemmin. Rankaisemisenhan pitäisi vähentää virheiden tekemistä.



On olemassa paljon unohtamisesta ja hajamielisyydestä aiheutuvia tapahtumia, joista seuraa joko käytännön ”rangaistus” tai aivan virallinen rangaistus. Kiistaton tosiasia on, että joillekin ihmisille näitä tapahtumia sattuu useammin kuin joillekin toisille.



Rangaistusten voimaan uskovat ihmiset eivät ilmeisesti ole itse hajamielisiä unohtelijoita, koska heidän näyttää olevan lähes mahdotonta ymmärtää, että joku toinen ihminen on tällainen, ja että asioita voi unohdella ja olla huomaamatta, vaikka ei olisi ”hällä väliä” -asennetta. Vaikuttaa siltä, että rangaistusten voimaan uskovat ihmiset pitävät unohtelua ja hajamielisyyttä tahallisena välinpitämättömyytenä. He ajattelevat, että kyllä ihminen muistaa, jos hän oikeasti haluaa muistaa. Ja riittävän ankara rangaistus saa ihmisen haluamaan muistaa.



Rangaistusten voimaan uskovat ihmiset eivät ole ajattelussaan täysin väärässä, sillä erittäin vakava uhka saa huonomuistisenkin keskittymään asiaan, jolloin vaaran olemassaolon muistaa. Jos ei muista, kuolee.



Asioita, joita arkielämässä pitää muistaa ja huomata, on kuitenkin valtavasti. Jos ankaran rangaistuksen uhalla saadaan huonomuistinen ja hajamielinen ihminen muistamaan jokin kriittisen tärkeä asia, häneltä jää mahdollisesti huomaamatta ja muistamatta kymmeniä muita asioita, jotka hän ehkä muistaisi, jos yhteen asiaan ei tarvitsisi keskittää kaikkia resurssejaan.



Ei muistia ja tarkkaavaisuutta voida ainakaan kovin paljon parantaa rankaisemalla. Ainoastaan siihen, mihin muisti ja tarkkaavaisuus suuntautuu, voidaan vaikuttaa. Jos vaarallisia asioita on paljon, onko sillä kokonaisuuden kannalta suurta merkitystä, että ihminen tekee aikaisempaa harvemmin virheen A mutta aikaisempaa useammin virheen B.