Auton valinnasta puhutaan aivan kuin kuka tahansa voisi valita sellaisen auton, joka parhaiten kuvaa hänen arvojaan ja ajatusmaailmaansa. Vaatteiden ja pikkuesineiden kohdalla tämä ehkä jossakin määrin pitää paikkansa, mutta auto on niin kallis hankinta, attä vain harva voi täysin vapaasti valita haluamansa mallin ja merkin. Minäkin haluaisin valita Bugatti Veyronin, mutta pihassa seisoo vanha Nissan Micra, joka sekään ei ole minun valitsemani.
Yle-uutisten kyselyssä suuri teho, hyvä kiihtyvyys ja nautittavat kaarreominaisuudet eivät näytä olevan tärkeitä kriteereitä autoa valittaessa, mikä on ymmärrettävää, koska emmehän aja kilparadoilla vaan maanteillä, joilla nopeusrajoitukset kieltävät "nautiskelemisen". Kuitenkin lehtien autoesittelyissä autot arvioidaan aivan kuin oltaisiin valitsemassa Kimi Räikkösen seuraavaa ralliohjusta. Toimittajat antavat muskeleista ja aggressiivisesta ulkonäöstä plussaa. Tällaisella kirjoittelulla vaikutetaan teini-ikäisiin, jotka lukevat lehtiä. Itse muistan vieläkin vuoden 1970 Tekniikan Maailmassa olleen Dodge Challengerin koeajoselostuksen, jossa kerrottiin, että kun kaasun painaa pohjaan 180 kilometrin tuntinopeudessa, kuljettaja puristuu tiukasti penkin selkänojaan, ja ohjaamon täyttää V8 -moottorin voimakas jylinä. Arvatkaa vain, mikä oli ihanneautoni siitä lähtien.
Kun myöhemmin sain ajokortin, perheessämme ei onneksi ollut Dodge Challengeria. Toyota Corolla oli niin huono korvike, ettei sillä viitsinyt yrittää mitään selkänojaan painautumiskiihdytyksiä. Mutta kun ensimmäisen kerran pääsin Chrysler New Yorkerin rattiin, sillä piti jo vähän kokeilla. Kahdeksankympin lätkä pois ikkunasta, ja ei muuta kuin hanaa. 190 km/h nopeudessa auton meno oli jo todella huteraa, sillä siinä oli epämääräiset korkeaprofiiliset ristikudosrenkaat, eikä ajo-ominaisuuksissa muutenkaan ollut hurraamista. Tämän tyyppisillä koeajoilla on moni päässyt Ilta-Sanomien kanteen - eikä ole itse ollut otsikoita lukemassa.
Vauhdin ja tehon ja kiihtyvyyden pidättelemätön ihannointi - ja kuinka paljon tätä piilopropagandaa tulee elokuvista ja TV-sarjoista - ei jää seurauksitta.
Itse tulen tuskin koskaan olemaan tilanteessa, jossa pystyisin ostamaan edes halvimman markkinoilla olevan uuden auton. Auton valinnan miettiminen ei siis kovin paljon kiinnosta. Tärkeimpänä hankintakriteerinä, olkoon auto uusi tai käytetty, pidän kuitenkin sitä, että ajamisen pitää olla mahdollisimman halpaa. Pieni hankintahinta, pienet bensakulut, pienet korjauskulut, pienet kaikki kulut. Merkillä ja mallilla ei ole väliä.
Yksi auto ei mielestäni voi täyttää kaikkia autolta vaadittavia asioita. Eiväthän ihmiset kulje koko ajan samoissa vaatteissakaan. Arkivaatteilta edellytetään erilaisia ominaisuuksia kuin juhlavaatteilta tai lomavaatteilta. Näin ajattelen autoistakin. Arkiauto voisi olla halpa ja vähäkuluinen, mutta loma-autossa tai juhla-autossa painottuisivat erilaiset kriteerit. Itse arvostan kauneutta ja taiteellisuutta ja tasapainoista muotoilua. Sen vuoksi kovin rumalla autolla (esimerkiksi kuten Nissan Micra, mutta vielä rumempiakin on) ajaminen ei ole kovin inspiroivaa. Vaikka käyttöauto olisi ulkonäöltään vaatimaton, juhlahetkiä varten autotallissa voisi olla jotain vähän parempaa kuten vuosikerta-Jaguar tai klassikko-Imperial (Cadillac on tyylitiedottomien nousukkaiden merkki) tai jokin muu kaunotar (vuoden 1960 Chrysler New Yorker avoauto ei siis 300 vaan New Yorker - on mielestäni yksi kauneimpia amerikkalaisia automalleja). Hienossa kunnossa oleva kaunis vanha auto kertoo omistajastaan paljon positiivisia asioita ainakin minun mielestäni positiivisia.
Auton valinnasta puhutaan aivan kuin kuka tahansa voisi valita sellaisen auton, joka parhaiten kuvaa hänen arvojaan ja ajatusmaailmaansa. Vaatteiden ja pikkuesineiden kohdalla tämä ehkä jossakin määrin pitää paikkansa, mutta auto on niin kallis hankinta, attä vain harva voi täysin vapaasti valita haluamansa mallin ja merkin. Minäkin haluaisin valita Bugatti Veyronin, mutta pihassa seisoo vanha Nissan Micra, joka sekään ei ole minun valitsemani.
Yle-uutisten kyselyssä suuri teho, hyvä kiihtyvyys ja nautittavat kaarreominaisuudet eivät näytä olevan tärkeitä kriteereitä autoa valittaessa, mikä on ymmärrettävää, koska emmehän aja kilparadoilla vaan maanteillä, joilla nopeusrajoitukset kieltävät "nautiskelemisen". Kuitenkin lehtien autoesittelyissä autot arvioidaan aivan kuin oltaisiin valitsemassa Kimi Räikkösen seuraavaa ralliohjusta. Toimittajat antavat muskeleista ja aggressiivisesta ulkonäöstä plussaa. Tällaisella kirjoittelulla vaikutetaan teini-ikäisiin, jotka lukevat lehtiä. Itse muistan vieläkin vuoden 1970 Tekniikan Maailmassa olleen Dodge Challengerin koeajoselostuksen, jossa kerrottiin, että kun kaasun painaa pohjaan 180 kilometrin tuntinopeudessa, kuljettaja puristuu tiukasti penkin selkänojaan, ja ohjaamon täyttää V8 -moottorin voimakas jylinä. Arvatkaa vain, mikä oli ihanneautoni siitä lähtien.
Kun myöhemmin sain ajokortin, perheessämme ei onneksi ollut Dodge Challengeria. Toyota Corolla oli niin huono korvike, ettei sillä viitsinyt yrittää mitään selkänojaan painautumiskiihdytyksiä. Mutta kun ensimmäisen kerran pääsin Chrysler New Yorkerin rattiin, sillä piti jo vähän kokeilla. Kahdeksankympin lätkä pois ikkunasta, ja ei muuta kuin hanaa. 190 km/h nopeudessa auton meno oli jo todella huteraa, sillä siinä oli epämääräiset korkeaprofiiliset ristikudosrenkaat, eikä ajo-ominaisuuksissa muutenkaan ollut hurraamista. Tämän tyyppisillä koeajoilla on moni päässyt Ilta-Sanomien kanteen - eikä ole itse ollut otsikoita lukemassa.
Vauhdin ja tehon ja kiihtyvyyden pidättelemätön ihannointi - ja kuinka paljon tätä piilopropagandaa tulee elokuvista ja TV-sarjoista - ei jää seurauksitta.
Itse tulen tuskin koskaan olemaan tilanteessa, jossa pystyisin ostamaan edes halvimman markkinoilla olevan uuden auton. Auton valinnan miettiminen ei siis kovin paljon kiinnosta. Tärkeimpänä hankintakriteerinä, olkoon auto uusi tai käytetty, pidän kuitenkin sitä, että ajamisen pitää olla mahdollisimman halpaa. Pieni hankintahinta, pienet bensakulut, pienet korjauskulut, pienet kaikki kulut. Merkillä ja mallilla ei ole väliä.
Yksi auto ei mielestäni voi täyttää kaikkia autolta vaadittavia asioita. Eiväthän ihmiset kulje koko ajan samoissa vaatteissakaan. Arkivaatteilta edellytetään erilaisia ominaisuuksia kuin juhlavaatteilta tai lomavaatteilta. Näin ajattelen autoistakin. Arkiauto voisi olla halpa ja vähäkuluinen, mutta loma-autossa tai juhla-autossa painottuisivat erilaiset kriteerit. Itse arvostan kauneutta ja taiteellisuutta ja tasapainoista muotoilua. Sen vuoksi kovin rumalla autolla (esimerkiksi kuten Nissan Micra, mutta vielä rumempiakin on) ajaminen ei ole kovin inspiroivaa. Vaikka käyttöauto olisi ulkonäöltään vaatimaton, juhlahetkiä varten autotallissa voisi olla jotain vähän parempaa kuten vuosikerta-Jaguar tai klassikko-Imperial (Cadillac on tyylitiedottomien nousukkaiden merkki) tai jokin muu kaunotar (vuoden 1960 Chrysler New Yorker avoauto ei siis 300 vaan New Yorker - on mielestäni yksi kauneimpia amerikkalaisia automalleja). Hienossa kunnossa oleva kaunis vanha auto kertoo omistajastaan paljon positiivisia asioita ainakin minun mielestäni positiivisia.
Minä ottaisin Mazda CX 9 dieselinä.
http://www.edmunds.com/mazda/cx9/2010/index.html