Jos ammattiopiston opiskelijoita on 30% erityistä tukea tarvitsevia, niin onhan se opetushenkilöstölle aika kuormittavaa.
Ryhmässä on 15 opiskelijaa, joista viisi painuu heti luvan saatuaan työpaikoille TJK:hon tai oppisopimukseen.
Viisi muuta jää oppimaan koululle.
Viisi on erityistä tukea vaativia, jotka vaatii kädestä taluttamisen joka ikisen uuden asian läpi, kolmeen kertaan.
Kyllä yksi opettaja tuommoisen ryhmän hoitaa vaikka palaveria ja muuta pukkaa päälle samaan aikaan...
Ainahan ammattikoulu on ollut samanlainen, ei sinne kaikkein fiksuimmat ja motivoituneimmat osu. Onko tilanne sitten oikeasti muuttunut, kuka tietää. Mutta on amatsulaiset sitten toisaalta selvinneet elämässä ja perustaneet suuriakin yrityksiä. Kaikille ei ole elämä selvää vielä 17-vuotiaana. Pitäisi olla ja vaihtaa ei saisi, töihin vain. Ja sama on korkeamman opiskelun kanssa, mitä vähemmän sitä parempi ja töihin.
@Late1969 kirjoitti:
Ainahan ammattikoulu on ollut samanlainen, ei sinne kaikkein fiksuimmat ja motivoituneimmat osu. Onko tilanne sitten oikeasti muuttunut, kuka tietää. Mutta on amatsulaiset sitten toisaalta selvinneet elämässä ja perustaneet suuriakin yrityksiä. Kaikille ei ole elämä selvää vielä 17-vuotiaana. Pitäisi olla ja vaihtaa ei saisi, töihin vain. Ja sama on korkeamman opiskelun kanssa, mitä vähemmän sitä parempi ja töihin.
Ammattikouluihin taisi jo 1990-luvulla tulla myös ylioppilaspohjaisia linjoja. Eniten minua ihmetyttä kuitenkin entisten opistotasoisten (nyk. AMK) ja erityisesti niitä alempien (esim. teknikko, merkantti, rakennusmestari) tutkintojen katoaminen ja/tai muuttuminen kilpailemaan yliopisto-/korkeakoulutasoisten tutkintojen kanssa.
Kun minä olin nuori, niin ammattikoulussa oltiin 38 tuntia viikossa.
Nykyään 30 tuntia viikossa.
Kun minä olin nuori, niin ammattiteoriaa oli eka vuonna vähintään 22 tuntia viikossa.
Nykyään 6 tuntia viikossa.
Olisiko tuossa jo jotain, mistä lähteä arssinoimaan aihetta...
@Late1969 kirjoitti:
Ainahan ammattikoulu on ollut samanlainen, ei sinne kaikkein fiksuimmat ja motivoituneimmat osu. Onko tilanne sitten oikeasti muuttunut, kuka tietää. Mutta on amatsulaiset sitten toisaalta selvinneet elämässä ja perustaneet suuriakin yrityksiä. Kaikille ei ole elämä selvää vielä 17-vuotiaana. Pitäisi olla ja vaihtaa ei saisi, töihin vain. Ja sama on korkeamman opiskelun kanssa, mitä vähemmän sitä parempi ja töihin.
Ammattikouluihin taisi jo 1990-luvulla tulla myös ylioppilaspohjaisia linjoja. Eniten minua ihmetyttä kuitenkin entisten opistotasoisten (nyk. AMK) ja erityisesti niitä alempien (esim. teknikko, merkantti, rakennusmestari) tutkintojen katoaminen ja/tai muuttuminen kilpailemaan yliopisto-/korkeakoulutasoisten tutkintojen kanssa.
Onhan ammattikoulussa ollut hyviäkin linjoja, joille oli vaikea päästä. Ja tuli mahdollisuus opiskella ylioppilaaksi yhtä aikaa.
Suomessa on pöhötautia ollut joka alalla. Kovasti on yritetty nostaa oman koulun tasoa, vaikkaopetus jaoppilaat ovat pysyneet samoina. Kai kehitystäkin on tapahtunut amkeissa ja niissäkin on erilaisia linjoja. Ympäröivä yhteiskuntakin on rajoja asettanut, työnantajatkaan eivät halua kuin valmista väkeä. Rakennusmestareita koulutetaan taas ainakin nimikkeenä.
@Late1969 kirjoitti:
Ainahan ammattikoulu on ollut samanlainen, ei sinne kaikkein fiksuimmat ja motivoituneimmat osu. Onko tilanne sitten oikeasti muuttunut, kuka tietää. Mutta on amatsulaiset sitten toisaalta selvinneet elämässä ja perustaneet suuriakin yrityksiä. Kaikille ei ole elämä selvää vielä 17-vuotiaana. Pitäisi olla ja vaihtaa ei saisi, töihin vain. Ja sama on korkeamman opiskelun kanssa, mitä vähemmän sitä parempi ja töihin.
En minäkään ole käynyt päivääkään ammattikoulua mutta arvostan silti kovasti niitä taitoja joita ammattikoulujen tulisi antaa ja joita ne mielestäni ovat myös ainakin takavuosina antaneet. Varsinkaan nykyisessä maailmantilanteessa ei Suomen kannattaisi aivan omaehtoisesti puukottaa itseään jalkaan laiminlyömällä tärkeiden ammatti-ihmisten koulutusta.
Jos ammattiopiston opiskelijoita on 30% erityistä tukea tarvitsevia, niin onhan se opetushenkilöstölle aika kuormittavaa.
Ryhmässä on 15 opiskelijaa, joista viisi painuu heti luvan saatuaan työpaikoille TJK:hon tai oppisopimukseen.
Viisi muuta jää oppimaan koululle.
Viisi on erityistä tukea vaativia, jotka vaatii kädestä taluttamisen joka ikisen uuden asian läpi, kolmeen kertaan.
Kyllä yksi opettaja tuommoisen ryhmän hoitaa vaikka palaveria ja muuta pukkaa päälle samaan aikaan...
Ainahan ammattikoulu on ollut samanlainen, ei sinne kaikkein fiksuimmat ja motivoituneimmat osu. Onko tilanne sitten oikeasti muuttunut, kuka tietää. Mutta on amatsulaiset sitten toisaalta selvinneet elämässä ja perustaneet suuriakin yrityksiä. Kaikille ei ole elämä selvää vielä 17-vuotiaana. Pitäisi olla ja vaihtaa ei saisi, töihin vain. Ja sama on korkeamman opiskelun kanssa, mitä vähemmän sitä parempi ja töihin.
Ammattikouluihin taisi jo 1990-luvulla tulla myös ylioppilaspohjaisia linjoja. Eniten minua ihmetyttä kuitenkin entisten opistotasoisten (nyk. AMK) ja erityisesti niitä alempien (esim. teknikko, merkantti, rakennusmestari) tutkintojen katoaminen ja/tai muuttuminen kilpailemaan yliopisto-/korkeakoulutasoisten tutkintojen kanssa.
Kun minä olin nuori, niin ammattikoulussa oltiin 38 tuntia viikossa.
Nykyään 30 tuntia viikossa.
Kun minä olin nuori, niin ammattiteoriaa oli eka vuonna vähintään 22 tuntia viikossa.
Nykyään 6 tuntia viikossa.
Olisiko tuossa jo jotain, mistä lähteä arssinoimaan aihetta...
Onhan ammattikoulussa ollut hyviäkin linjoja, joille oli vaikea päästä. Ja tuli mahdollisuus opiskella ylioppilaaksi yhtä aikaa.
Suomessa on pöhötautia ollut joka alalla. Kovasti on yritetty nostaa oman koulun tasoa, vaikkaopetus jaoppilaat ovat pysyneet samoina. Kai kehitystäkin on tapahtunut amkeissa ja niissäkin on erilaisia linjoja. Ympäröivä yhteiskuntakin on rajoja asettanut, työnantajatkaan eivät halua kuin valmista väkeä. Rakennusmestareita koulutetaan taas ainakin nimikkeenä.
En minäkään ole käynyt päivääkään ammattikoulua mutta arvostan silti kovasti niitä taitoja joita ammattikoulujen tulisi antaa ja joita ne mielestäni ovat myös ainakin takavuosina antaneet. Varsinkaan nykyisessä maailmantilanteessa ei Suomen kannattaisi aivan omaehtoisesti puukottaa itseään jalkaan laiminlyömällä tärkeiden ammatti-ihmisten koulutusta.