«12»
TM aika ajoin julkaisee varsin kattavia käyttötestejä polkupyöristä. Jarruja yleensä arvioidaan tehokkaiksi. Mitä se oikeasti tarkoittaa? Autoista oikeasti testataan jarrutusmatka ja rengastesteissä vielä eri olosuhteissa.
Arvioisin, että toimiva reaktioaika on n 1 s ja näin esim. 20 km/h nopeudella edetään vajaa 6 m ennenkuin jarrutus alkaa. Kuinka pitkälle sen jälkeen? Toki riippuu ajajasta, pyörästä, jarruista, renkaista, tien pinnasta, kaltevuudesta jne. Tämän testaaminen olisi tärkeää tietoa kun suunnitellaan kevyen liikenteen väyliä ja niillä sallittuja nopeuksia. Kävelijä etenee 5 km/h, hölkkääjä vajaat 10 km/h. Onko pyörällä turvallista ajaa yhtään nopeammin muun kevyen liikenteen seassa? Entä risteyksissä?
Kirjaudu kommentoidaksesi.
Pyörällä ei ole turvallista ajaa kevyen liikenteen seassa. Sen salliminen on ns. valuvika liikennesäännöissä. Mitä lyhyempi jarrutusmatka ja mitä hitaampi ajonopeus, sitä parempi turvallisuuden kannalta ja em. asioilla voidaan vähän korjata vikaa lainsäädännössä.
Pyörällä tilannenopeus, muiden käytös ja kyky ennustaa tilanteet määrittää turvallisuutta. Jarrut ovat kelvollisissa pyörisä riittävän tehokkaat.
Pyöräily on kevyttä liikennettä, mutta pyöräilijät ovat tosiaan usein vaarallisia toisilleen. Jalankulkijat eivät välttämättä ole sen vaarallisempia eivätkä pyöräilijät heille, jos vain keskinäinen ymmärrys vallitsisi. Mutta eipä siitä ole tietoakaan, molemmat ryhmät ajattelevat vain itseään tai usein eivät ajattele yhtään mitään.
Mielummin kuitenkin kevyen kuin raskaan liikenteen seassa.
Henkilöautoilijat ovat pahimpia kavereita, ei raskas liikenne. Pikkuautolla on niin kiva puikkelehtia toisista välittämättä.
Polkupyörän jarruttamisessa on kaikkien muiden kaksipyöräisten tapaan pari muutakin muuttujaa kuin B-luokan autoilijalla, joka vain seisoo polkimella koko painollaan jos uskaltaa eikä säikähdä ABS:n toimintaa.
Sekuntia pidetään jonkinlaisena käyttökelpoisena laskennan pohjana, mutta polkupyöräilijällä on muihin kaksipyöräisiin verrattuna vielä tavallistakin suurempi hajonta pyörän hallintalaitteiden vuoksi. Mopon tai moottoripyörän jarrutus lähtee melko lailla heti sen jälkeen kun kuski on tajunnut että on tarpeen hidastaa.
Tilanteesta riippuen, polkupyöräilijä saattaa tilanteen tajuttuaan vaihtaa vielä käsiotetta löytääkseen jarrukahvat. Lievimmillään yksi sormi kahvalla ei riitäkään, kuten hydraulisten nelimäntäjarrujen kohdalla on asia, vaan pitää vaihtaa sormiotetta. Pahimmillaan kippurasarvien alaotteelta joutuu hakemaan kahvat sormenpäihinsä tai yläotteesta riippuen joutuu siirtämään kädet kahvoille. Pyörästä ja ajoasennosta riippuen reaktioaikaan siis tulee enemmän tai vähemmän fysiologialisää kahvojen hakemisesta.
Siis minkä testaaminen olisi tarpeen? Pyöräilijän reaktioajan, sormien siirtämisen jarrukahvoille vai polkupyörän jarrutehon ja siten jarrutusmatkan mittaaminen? Vain viimeksi mainittu on pyörän ominaisuus, kaksi ensimmäistä ovat pyöräilijän ominaisuuksia.
Pyörän ajamisen osalta pelkkä jarrutusmatka ei riitä, koska kaksipyöräisen tehojarrutus on sen verran herkkä laji, että myös jarrutuntuma on tärkeä. Moottoripyörän paino ja pyörivät massat rauhoittavat tilannetta ja moderneissa pyörissä on yleensä niin kevytkäyttöiset jarrut ettei tarkkuus kärsi. Oma kriteerini on, että en osta pyörää, joka tarvitsee enemmän kuin kaksi sormea jarrukahavalle. Koko kouralla puristettava jarru on sekä hidas että kömpelö käyttää, myös epätarkka silloin kun voimaa tarvitaan paljon.
Polkupyörässä nostan maastopyörän osalta vaatimustasoani yhden sormen jarruihin, koska maasturia kieputellaan vaikeissa teknopaikoissa joissa hyvä ote ohjaustangosta on etu. Olisi ikävä uhrata 8 sormen otteesta yhtään enempää jarrujen käyttämiseen. Jarrutusmatkana mitattu jarruteho ei välttämättä voita paremmassa asennossa jarrutettavaa jäykkärunkoista maantiepyörää katuslickseillä, mutta maasturin nelimäntäjarrut toimivat silti omassa ympäristössään tehokkaasti ja tarkasti vaikka matalapaineinen nappularengas ja syvään niiaava etujousitus eivät olekaan parhaita välineitä pikaiseen pysähtymiseen kuivalla asfaltilla. Siksi pyörän jarrutusmatkan mittaaminen on vähän tilanteesta riippuvaa. Sitäpaitsi maasturin kuskin sormet ovat aika usein jo valmiiksi liipaisimella, kippurasarvipyöräilijällä tämäkin riippuu tilanteesta.
Voihan näitä asioita mitata, mutta muuttujia on paljon enemmän kuin pelkän jarrutusmatkan mittaaminen.
Totta kai on. Miksi ei olisi?
Periaate on aivan sama kuin sinullakin autoa ajaessasi, eli huippunopeutta ei ole pakko käyttää kaiken aikaa ja kaikkialla. Koiran talutinta tien poikki pingottavan luuripäisen jalankulkijan, rinnakkain käsiään levittelevien kauppakassimummojen ja neljä rinnakkain kulkevien nuorisolaumojen kohdalla tilanne on erilainen kuin vapaalla väylällä. Siksi myös sopiva ajonopeus tietenkin myös vaihtelee tilanteen mukaan. Ei tähän mitään muuta ratkaisua ole.
Väitän silti, että polkupyörän jarruttaminen on helpompaa kuin mopon (tai moottoripyörän, jota en ole ajanut). Polkupyörässä (käsijarruilla varustettu) kuskin koordinaatio on paljon helpompaa kuin mopossa, jossa toinen käsi ja toinen jalka joutuu tasapainoilemaan etu- ja takapään jarrutehon kanssa. Lisäksi jarrupolkimen muotoilu ja ergonomia ovat jokseenkin surkeita hyvän tuntuman saamiseksi.
Eri asia on se, että keskimääräinen pyöräilijä tuskin täysjarrutusta on harjoitellut saati miettinyt, miten se kuuluisi tehdä. Monilla lienee päässä pelko tangon yli lentämisestä, jolloin takajarrun osuus jarrutehosta saattaa nousta liian suureksi ja jarrutusmatka siksi venyä. Edelleenkään ei ole harvinainen ajatus, että varsinkin lapsille ostetaan jalkajarrullinen pyörä siksi, että se on turvallinen. Tämähän on täysin vailla järkeä oleva ajattelutapa.
Olen myös sitä mieltä, että pienet erot eri pyörien teoreettisessa pysähtymismatkassa eivät ole kiinnostava asia. Liikenneturvallisuus ei koskaan voi perustua siihen, että kuskilla on nopeat refleksit ja kaluston ominaisuudet huippuluokkaa.
Tuon kriteerin kanssa jouduin aikanaan painimaan lapsuudenkotini lähimaisemissa. Siellä nimittäin oli yksi aivan tajuttoman jyrkkä mäki, joka tietenkin oli aina nimismiehen kiharaa täynnä. Siinä kun ajoi liian kovasti vaihdepyörällä, niin ei oikeasti voinut jarruttaa ollenkaan, kun tärinän takia ei voinut siirtää sormia jarrukahvoille vaan piti pitää kiinni tangosta kunnolla. Silloin olisi (ehkä) auttaneet kahdella sormella käytettävät jarrut, kun kolmella muulla olisi vielä voinut pitää tangosta kiinni.
Löysit katupyörällekin maasturin jarrutehoa kaipaavan käyttötilanteen.
Kovissa röykyissä kovalla vauhdilla (hyppää...) pitää maastopyörän tangosta saada hyvä ote samalla kun on yksi sormi liipaisimella varalta.
Sama toistuu hitaassa teknopaikassa juurakoita ja kiviä kierrellessä kun nollavauhdissa tasapainoillaan lähes paikoillaan seuraavaa jalansijaa tavoitellen.
Haasteet ovat vähän erilaisia, mutta sekakäyttäjän kannalta yksi ihan turha ero on jarrukahvojen sekoilu puolelta toiselle. Meillä perheen nuorempi masinisti aloittaa uuden polkupyörän käyttöön oton vaihtamalla jarruletkut oikein päin, eli etujarrun oikealle.
Joissain maissa polkupyörän jarrut ovat ristissä. Sellaisessa maassa vaihdoin ensimmäiseksi jarrut oikein päin. Samassa maassa ostin moottoripyörän, mutta en ole vielä mennyt sekaisin kahvoissa kummassakaan. Ei oikealla kädellä voi jarruttaa etujarrua polkupyörässä. Ehkä se johtuu siitä, että oikealla vaihdetaan vaihdetta samalla kun vasemmalla jarrutetaan.
Meillä tytär kaatoi aikoinaan ihan Suomessa moposkootterin jarrutustilanteessa, kun hänen omassa enduromopossa jarrut olivat eri paikoissa ja sitä jarruttaessa piti tietenkin painaa myös kytkinkahva lopussa pohjaan.
Ikävä tilanne. Kunnon jarrutuksessa kannattaa muistaa, että kytkimen painaminen on valinnaista. Jarrut voittavat aina moottorin eikä tuloksen kannalta ole väliä jääkö moottori käymään. Harvoin pitää tehdä täysjarrutus ja välittömästi pysähtymisen jälkeen paeta paikalta, vaikka sitäkin tapahtuu. Voihan joku olla tulossa päälle takaapäin. Se mahdollisuus olisi hyvä tarkistaa jarrutuksen aikana ja päättää jarrutus vaikka pientareelle.
Mikähän aivopieru se oikein on, että fillarissa ja prätkässä etujarru on eri puolella.
Täälläkin vaihtuu omaan fillariin etujarru oikealle.
Prätkässä on laitettu kytkin vasemmalle, vaikka siellä kuuluisi olla etujarru.
Miten on skoottereissa, joissa ei ole jarrupoljinta?
Ainakin tuossa kaadetussa jarrut olivat molemmissa kahvoissa, jolloin tuo endurolla opittu "kytkinkahvan" painaminen pohjaan jarrutuksen loppuvaiheessa kaatoikin koko moposkootterin, renkaan lukkiuduttua.
Eli siis etujarru vasemmalla? Yleensä etujarrun lukitseminen kaataa pyörän helpommin.
Muistelen sen olleen noin päin, mutta en ole aivan varma. Tapauksesta on jo yli 5 v.
Takajarru vasemmalla ja etujarru oikealla.
Joskus on sanottu, että takajarru on oikealla sen takia, että oikea on useimmilla parempi käsi ja puristusvoimaa on enemmän. On turvallisempaa, että heikko käsi puristaa etujarrua (paniikissa) ja vahva takajarrua. No, ennen taidettiin neuvoa, että hätäjarrutus tehdään ensisijaisesti takajarrulla, ettei etupyörä mene vahingossakaan lukkoon.
Ja oliko niin, että vaihdepyöriin vaadittiin joskus etujarru ja se laitettiin sitten vapaalle vasemmalle puolen, kun vaihde oli oikealla. Pakkojarru oli useimmiten niin surkea, ettei se jarruttanut kivikovien jarrupalojen takia ja jarruttaessaan sitä ei pystynyt hallitsemaan.
Ei hyvää päivää 😳🫣😥
Ei ammuta edes älyvapaan viestin tuojaa, mutta jos syy on tuo, se on nimenomaan perustelu laittaa etujarru oikealle. Ja pari tuumaa pidempi kahva riittävän puristusvoiman varmistamiseksi.
Vaihdetanko oli vuosikymmeniä sitten runkoputkessa.
Jos muistaa tuon ajan, 1970-luvun, jarrut, ei ajatus niin tyhmä ole. Vannejarrut olivat surkeita tai jopa vaarallisia. samoin runkogeometriat suosivat (jalka)takajarrua. Ja kysehän on siis 3-vaihteisista pyöristä. 5- ja 10-vaihteiset ja muut sporttipyörät olivat sitten eri lukunsa. Niissähän oli jopa Favorit yksi parhaista Suomessa tavallisella rahalla saatavista. Mutta olihan automaattivaihteen tyyppinen vaihdevipu custom-pyörissä runkoputkessa.
On se siinä mielessä tyhmä idea, että jos jarruteho on rajallinen, se pitää kohdistaa eteen koska kaksipyöräinen pysähtyy etujarrulla.
Just tuo Huret'n vaihtajan vipu yläputkessä oli omassakin ensimmäisessä 5-vaihteisessa. Vauhtiveikoilla oli tuplapaaka myös etuvaihtajaa varten. Vahvistan muistikuvasi kehnohkoista jarruista etenkin sateesta märällä vanteella.
Itse olen käytännössä aloittanut pyöräilyn vasta 80-luvulla ja ensimmäisessä käsijarrullinen pyörä oli kippurasarvinen retkipyörä. Nykyään noita kutsutaan graveleiksi. Vaihteet oli Sachsin 5-v, jarruista en muista oliko Shimano vai Sachs. Jarruissa oli yläotteelle oma kahvansa, mutta vain alaotteelta sai kunnollisen tehon. Yläotteen vipu jousti ja jarruteho meni siihen. Toki riitti ennakoitaviin tilanteisiin eli normaaliajoon hyvin.
Paljon tuli tuollakin pyörällä ajettua. Nykyään en tuollaisia jarruja voisi hyväksyä.
Väitätkö, että ennen kaikki ei ollutkaan paremmin?
Minä ajan lähes päivittäin 40 v. pyörällä. Kuinka moni nyt pyöränsä ostava ajaa sillä vuonna 2063?
Minä ajan lähes päivittäin 40 v. pyörällä. Kuinka moni nyt pyöränsä ostava ajaa sillä vuonna 2063?
Minun pyörällä ikää vasta kolmekymmentä vuotta. Tyyppinimenä oli jo silloin Classic ja varustettu valkosivurenkailla. Toimii hyvin gravelilla ja blacktopilla.
Itselläni on käytössä 90-luvun runko. Muuta alkuperäistä ei siinä juurikaan ole, joten pyörän ominaisuudet riittää hienosti. Vannejarrutkin pitää paremmin kuin hyvin.
Asiointipyöränä on 2002 Trek 7v. Siinä on takana rullajarru ja hyvä, että sitä jaksaa edes oikealla kädellä käyttää.
Kasaripyörät piti laittaa kiertoon. Sen verran honteloa menoa, että pelotti näin vanhempana tukevampien pyörien käytön jälkeen.