Avaan ketjun, jossa voidaan tarkastella yksittäisiä tilanteita liikenteessä ja miten niissä kuuluisi toimia. Myös erikoisia liikennejärjestelyjä voidaan otta käsittelyyn tässä viestiketjussa.
Ensimmäinen tapaus tulee moottoritieltä. Ohitan esim. rekkaa ajaen suurinta sallittua nopeutta. Ohituksen lopussa tullaan rampin kohdalle ja rampista liittyy auto moottoritielle. Tämä nostaa nopeutensa suurimpaan sallittuun, jolloin päädytään ajamaan samaa vauhtia rinnakkain. Vaihtoehoja on kaksi, toinen meistä muuttaa nopeuttaan niin, että voin vaihtaa oikealle kaistalle. Kumpikaan ei voi nopeuttaan nostaa, koska se johtaisi ylinopeuden käyttöön. Minun perässäni on toinen ohittaja, joten hidastaminen vasemmalla kaistalla tuntuu huonolta ajatukselta. Itse en ohittajan päätöksiin voi vaikuttaa. Miten toimitte a. ohittajana b. rampilta tulijana?
a. oikeanpuoleinen poljin lattiaan b. oikeanpuoleinen poljin lattiaan
Oikea vastaus on että rampilta tulija vähentää nopeutta.
Pistän ensin vilkun oikealle ja alan hetken kuluttua hyvin hitaasti pudottamaan nopeutta.
Polkimen painaminen lattiaan ei minustakaan ole oikea tapa toimia. Hitaalla liikkeen muutoksella johonkin suuntaan noista tilanteista olen hankkiutunut eroon. Jos takana ei ole ketään, tilanne on helppo. Jos takana on joku, jolla on halu ajaa lujempaa kuin laki sallii, silloin kieltämättä tilanne saa tiettyjä piirteitä, joita siinä ei tarvittaisi.
Pyrkimys noudattaa sääntöjä on kieltämättä tehnyt elämän sikäli hankalaksi, että 2016:n menetelmä on jäänyt pois valikoimista. Toisaalta se on myös saanut aikaan sen, että entistä harvemmin tarvitsee miettiä, miten jostain tilanteesta pääsee pois.
Eilen moottoritietä ajaessani minut ohitti rajavartioston pakettiauto. Ajoin suurinta sallittua, kun rajoituksen noustessa 80 > 100 km/h tuo otti hiukan ennakkoa ja ohitti minut. Kun itsekin sain nostettua nopeuteni sataseen, etäisyytemme säilyi ennallaan, muutamassa sadassa metrissä. Se tarjosikin muutaman kymmenen kilsan ajan varsin suurta hupia. Vasenta kaistaa ajavat menivät heittämällä minusta ohi, mutta hetken perästä alkoi omituinen näytelmä. Yllättäen tarve ajaa tuollaista nopeutta hävisi ja jarruvalot alkoivat palaa. Vähitellen eteeni alkoi kerääntyä jonoa, kovimmat rattimiehet hivuttautuivat rajavartioston auton ohi pienellä nopeuserolla. Tilanne purkaantui, kun pakettiauto lopulta kääntyi pois moottoritieltä.
Mitä mahtoi tuon porukan päässä liikkua? Olisiko myös nimim. 2016 suosinut tilanteessa samaa menetelmää, jota tässä yhteydessä suositteli? Vai olisiko häntä koipien välissä liittynyt tuohon jonoon? Palstan virtuaaliautoilussa tilanne on tietysti helppo, koska rajavartiosto tuskin ylinopeussakkoja jakelee. Käytännössä kuitenkin voi olla vaikea riittävällä varmuudella tunnistaa kuraista autoa, joten pohtiessaan kiinnijäämisriskiä ja rajoituksen mukaisella nopeudeudella ajamista valinta kallistuu näköjään herkästi jälkimmäiseen tuollaisessakin tapauksessa. Yksikään ohittajista ei samalla vauhdilla ohittanut, millä minut ohitti.
Minä ajan tilanteeseen sopivaa nopeutta ja ilmeisesti nopeudet on sattuneet kohdalleen kun viranomaisilla ei ole ollut tarvetta huomauttaa.
Liittymäesimerkissä paras tilannenopeus on häipyä "horisonttiin".
2016: "a. oikeanpuoleinen poljin lattiaan b. oikeanpuoleinen poljin lattiaan
...
Liittymäesimerkissä paras tilannenopeus on häipyä horisonttiin."
Eli 250-300 km/h on sopiva nopeus horisonttiin häipymiseen Suomen moottoriteillä?
Mahdollisesti. Mikä nyt sitten on max. nopeus hänen autossaan? Hänhän vastasi tuossa edellä näin:
2016:
ilmeisesti nopeudet on sattuneet kohdalleen kun viranomaisilla ei ole ollut tarvetta huomauttaa
Tai sitten viranomaiset eivät vain ole sattuneet kohdalle...
Hyvä aiheen avaus sinulta Herbert,
mutta pitäisikö valintakysymyksissä huomioida tosiaan myös se, että miten toimit kun "viranomaisen valvova silmä on läsnä" ja "ei tiettävästi ole lähimaillakaan viranomaisia", heh?
Viranomaisen valvova silmä on ollut hyvin usein paikalla, etenkin vielä lpeen aikana ajettiin usein "siviili poliisiauton" kanssa päivittäin Lahti-Helsinki väliä peräkkäin siihen tilanteeseen sopivaa nopeutta.
Arvaanko oikein, että silloin ei painuttu kaasu pohjassa horisonttiin?
Arvaanko minä oikein, että sinä "siviili poliisiauton" perässä aina.
2016:
a. oikeanpuoleinen poljin lattiaan b. oikeanpuoleinen poljin lattiaan
(Jos sattuukin kaksin kappalein 2016-tyylisiä kuskeja nimittäin ja mikäs mahottomuus se olisi.) Eikös siinä mennä edelleen yhtä kovaa, tai ainakin kilvanajoa vierekkäin pitkät pätkät? Kunnes toinen joutuu kuitenkin luopumaan...
Kumppani arvasi väärin nopeus pysyy vakiona on edellä tai perässä mitä välii.
Kysymyksessä oli maininta että liittymästä tulija ajaa sallittua nopeutta ja moottoritiellä ajavan sallitulla nopeudella suoritetun ohituksen jälkeen tulee rinta rinnan tilanne.
Vastasin kysymyksen miten toimitte jos joutuisi kyseiseen liittymätilanteeseen.
No en ole vielä joutunut.
En kysynyt nopeudesta, ja oliko vakiona vai ei. Vaan mikä oli yleisin käyttämäsi ajojärjestys, kun olitte kerran peräkkäin LP-auton kanssa.
Yritä vastata nyt sitten suoraan Herberin kysymykseen, eikä senkin vierestä.
Nyt en ymmärrä mikä aukko jäi vastauksiin.
15.02.2017 13:58 Ensimmäinen lause oli se kysymys. Ei mitään nopeudesta, saati oliko vakio. Minulta loppui 2016-rautalanka aikoja sitten, en voi auttaa enempää, sorry.
Et siis osaa vastata Herbertin kysymykseenkään?
En yleensä joudu täsmälleen Herbertin kuvaamaan tilanteeseen, koska minulla ei ole moraalisia esteitä rikkoa nopeusrajoitusta silloin, kun tilan järjestäminen toiselle tai tilan saaminen itselle sitä edellyttää.
Tämä klausuuli mielessä pitäen ajan moottoritielle siten, että arvioin ajoneuvojen nopeuksia ja yritän sovittaa nopeuteni sellaiseksi, että voin ajaa sopivaan koloon joko moottoritiellä ajavan eteen tai perään. Nopeuksia arvioin paitsi sillä perusteella, miltä toisen auton nopeus näyttää, myös sillä perusteella, millainen tuo toinen auto on. En lähde kiihdytyskisaan Porschen tai Ferrarin kanssa.
Ikävä kyllä, joskus tapahtuu niin, että sopivaa väliä ei ala tulla, kiihdytinpä tai hidastinpa nopeuttani. Moottoritiellä ajava voi nimittäin tehdä juuri samoin – hidastaa, että minä pääsisin tulemaan, tai kiihdyttää, että minulle jäisi tilaa hänen takanaan. Inhottavin tapaus on se, jos joutuu tekemään täysjarrutuksen ja pysähtymään kiihdytyskaistan loppuun. Sieltä joutuu kiihdyttämään moottoritielle suoraan pysähdyksistä. Myös se on epämukavaa, jos tulee jatkettua kiihdytystä niin pitkään, että kiihdytyskaista ehtii loppua, ja moottoritielle siirtyminen tapahtuu vasta sen jälkeen. Ovathan asfaltoidut ”pientareet” toisaalta aika leveitä.
Samaa kuviota voi tarkastella myös siitä asetelmasta, että itse ajaa moottoritiellä, ja sinne on pyrkimässä joku. Yleensä hidastan omaa nopeuttani, jos siitä tuntuu olevan hyötyä. Joskus olen myös kiihdyttänyt. Ohituskaistalle siirtymistä haluan ainakin jossakin määrin vältellä, jos se ei ole aivan pakollista, koska pelkään, että siirryn huomaamattani takaa tulevan auton eteen tai kylkeen, jos oikein huono tuuri käy. Ikävä kyllä ”pelisilmäni” ei ole paras mahdollinen moottoritieliikenteeseen. Tästä syystä aiheutan ehkä tökeröjä tilanteita keskivertokuskia useammin. Tämä on tietysti vain arvailua. Kaikenlaista näkee.
Joissakin liittymissä on se ongelma, että puut ja pensaat peittävät näkymän moottoritielle kiihdytyskaistan alkuosassa. Joutuu vain painamaan kaasua tietämättä, mikä on tilanne silloin, kun pitäisi siirtyä moottoritielle. Jos näkymä olisi parempi, omaa nopeutta voisi säädellä jo vähän aikaisemmin ja etsiä koloa, mihin mahtuu.
Kokonaistilanteellakin on merkitystä. Eräässä lehtihaastattelussa poliisi purki mieltään siitä, kuinka eräästä liittymästä tunkee autoja moottoritielle joka aamu, kun hän ajaa työmatkaansa. Eli että on se nyt kumma, kun autoilijoilla on sellainen hätä, että puoliväkisin pitää liikenteen sekaan tunkea. Ei poliisi aivan näillä sanoilla asiaa ilmaissut, mutta idea oli tämä.
Sattuu olemaan niin, että tiettyyn aikaan vuorokaudesta, kun kaikki työntekijät suuntaavat työpaikoilleen tai sieltä pois, moottoritie voi olla aika ruuhkainen. Tyhjiä koloja ei ole paljon. Ja samaan aikaan myös liittymissä on ruuhkaa. Ihmiset tulevat suuresta esikaupungista tai asuntoalueelta ja ovat hekin menossa töihinsä ja asioilleen. Autoja seisoo pitkä jono liittymään johtavalla tiellä. Jonon kärjestä autot kiihdyttävät yksi toisensa jälkeen moottoritielle kuljettajien toivoessa, että sinne jotenkin mahtuu. ”Sopu sijaa antaa” on pelin henki. Syy tälle kaikelle on se, että liikennettä on hetkittäin enemmän kuin tiet kunnialla vetävät.
On makuasia ja mielipidekysymys, miten tuollaisissa olosuhteissa pitää toimia. Jos moottoritielle tulemisen vaatimus on puoli kilometriä tyhjää tietä, liittymästä ei pääse tulemaan ruuhka-aikana ketään. Moottoritielle pyrkivät autot seisovat paikallaan, ja jono kasvaa lopulta kilometrien mittaiseksi. Onko tämä hyvä asiantila vai ei. Sitä voi miettiä.
Itse ajattelen niin, että vilkkaassa ruuhkaisessa liikenteessä päätiellä ajaessaan kannattaa kuvitella itsensä risteyksestä päätielle pyrkijäksi, joka on kymmeniä autoja käsittävän jonon kärjessä – ja tulppana, jos jono ei liiku. Kestäisivätkö hermot tehdä sen, että päättääkin pysäyttää koko liikenteen vaikka puoleksi tunniksi kunnes päätielle alkaa tulla tarpeeksi tilaa, jotta sinne pääsee turvallisuusmarginaalien puitteissa – juhannusruuhkan aikaan odottelu (ja muiden odotuttaminen) voi kestää tunteja. Takana soivat kiireisimpien torvet, ja joku voi tulla koputtelemaan ikkunaan. Mutta mitäs siitä. Vai pitääkö sittenkin toimia toisin ja painaa kaasua heti, kun edes jonkinlainen kolo tulee kohdalle. Pääseepähän yhdestä kiusallisesta tilanteesta joutuakseen mahdollisesti toiseen.
Siinäpä ongelma.
Seuraava kuuluisi oikeastaan otsikon ”poimintoja sanomalehdistä” alle, mutta menköön nyt tässä.
Vapauden luvatussa maassa (jossa vankilat pursuavat ihmisiä, ja jossa valtio tappaa ohjuksilla ja myrkkyruiskeilla) ajokortitta ajoonkin suhtaudutaan samalla ankaruudella millä kansan syvät rivit suhtautuvat muihinkin laittomuuksiin (viittaan suomaiseen tutkimukseen, jolla kansan syvien rivien oikeuskäsityksiä halutaan selvittää ja käyttää myöhemmin perusteina rangaistuksien koventamisessa). Rötöstelijä pannaan telkien taakse miettimään tekoaan. Mutta, kuinkas kävikään. Vankilaan meni yksi – sieltä tuli kaksi.
Kun elämäntaival alkaa vankisellissä, millainen mahtaa olla elämä.
http://www.techtimes.com/articles/197168/20170212/pregnant-inmate-gives-birth-on-prison-cell-floor-of-county-jail.htm
"En kysynyt nopeudesta, ja oliko vakiona vai ei. Vaan mikä oli yleisin käyttämäsi ajojärjestys, kun olitte kerran peräkkäin LP-auton kanssa."
Fifti fifti ehkä
"Yritä vastata nyt sitten suoraan Herberin kysymykseen, eikä senkin vierestä."
Ei ajettu.
Ajan vakionopeudensäätimellä moottoritietä suurinta sallittua nopeutta. Takanani tulee kohtuullisella etäisyydellä toinen. Näin on menty jonkin matkaa. Saavutan hitaamman ja lähden ohitukseen koskematta vakionopedensäätimeen. Takanani ajavakin lähtee ohitukseen, mutta tämä ei malta jatkaa samalla nopeudella, vaan liimautuu puskuriini. Kun palaan ohituksen jälkeen oikealle, tuo roikkuja ohittaa minut ja menee menojaan.
Mikä saa tuon juuri tuossa tilanteessa nostamaan nopeuttaan ja luopumaan turvavälistä?
Kysyn vaan mielenkiinnosta ei sillä sinänsä ole mitään väliä, mutta miten varmistat autosi käyttämän nopeuden että se juuri on suurin sallittu.
2016:
Kysyn vaan mielenkiinnosta ei sillä sinänsä ole mitään väliä
"Ei mitään väliä, mutta jos et sattuis tietämään (ja ajaisit alinopeutta), niin pääsispähän vinoilemaan" - vai?
Eiköhän se nykyaikana ainakin valveutuneilla kuskeilla ole se oma mittarivirhe selvillä. Kun sitähän sinä tarkoitat, vaikka kierrellen yrität kysellä.
Varmaan löytyy niitäkin, jotka "eivät osaa", tai "eivät ole ajatelleet asiaa" tms. Miten ehdottaisit heille vinkkiä? Sen selvittämiseen kun voi käyttää a) erillistä navigaattoria b) älykännykän appseja.
Toisaalta TM:kin voisi pistää sellaisen tietoiskukampanjan pystyyn niille, jotka eivät ole hokanneet moisia asioita vielä (mittarinopeus heittää aina ja miten tarkistat virheen).
Keskusteluhan kulkee taas sujuvasti kun Kumppani alkaa tekemään kuulustelupöytäkirjaa ja arvioimaan malttamattomana keskustelijan tarkoitusperiä.
Minä teen Soinit ja perun kysymyksen. Oikeasti ihan sama mistä nopeutenne mittaatte.
Herbert: ” Ajan vakionopeudensäätimellä moottoritietä suurinta sallittua nopeutta. Takanani tulee kohtuullisella etäisyydellä toinen. Näin on menty jonkin matkaa. Saavutan hitaamman ja lähden ohitukseen koskematta vakionopedensäätimeen. Takanani ajavakin lähtee ohitukseen, mutta tämä ei malta jatkaa samalla nopeudella, vaan liimautuu puskuriini. Kun palaan ohituksen jälkeen oikealle, tuo roikkuja ohittaa minut ja menee menojaan.
Mikä saa tuon juuri tuossa tilanteessa nostamaan nopeuttaan ja luopumaan turvavälistä?
Olen miettinyt samaa ja tullut tulokseen, että noin tapahtuu silloin kun alitajunta saa vapaasti hoitaa ajamisen. Muualla kuin moottoritiellä ohitus edellyttää useimmiten myös kiihdytyksen, ja se on tallentunut alitajuntaan toisiinsa liittyviksi toiminnoiksi tuhansien toistojen ansiosta. Normaalisti ajaminen tapahtuu alitajuisesti, joten tuo opittu rutiini laukeaa kuskin huomaamatta toiminnaksi silloinkin, kun sen ei pitäisi.
Minun on ollut vaikeaa päästä tuosta tavasta eroon. Moottoritiellä on muutama muukin tilanne, jotka pyrkivät laukaisemaan alitajuisen kiihdytysrefleksini, mikä tapa johtaa aika usein epämieluisiin seurauksiin vähän myöhemmin. Kaasun painaminen tuntuu yksittäisiä tilanteita tarkastellen kätevältä ratkaisulta moneen vaivaan, mutta kun tarkastelee asioita koko matkaa, niin vähemmällä pääsee kun katselee hetken rauhassa eikä noudata ensimmäistä selkäytimestä tulevaa komentoa. Olen opetellut tavaksi odottaa kunnes ryntäilijät ovat tehneet omat pyrähdyksensä ja minua hitaammat päässeet omaan nopeuteensa, sen jälkeen on helppo jatkaa omalla nopeudellaan. Se maksaa useimmiten vain sen, että joutuu ajamaan korkeintaan 20-30 sekunnin ajan hiukan hitaammin kuin olisi muuten ajanut.
Se, että tuon tavan kitkeminen oli niin vaikeaa, saattaa olla vihje siitä että tuo kiihdytysilmiö moottoritiellä liittyy johonkin aika voimakkaaseen psykologiseen ilmiöön. Voisiko se olla se taistele-tai-pakene-refleksi? Nykyihmisen vaistomaiset reaktiot stressitilanteessa ovat täsmälleen samat kuin meitä edeltäneillä homo-suvun edustajilla. Ehkä viidakossa risahduksen kuullessaan juoksuun pinkaisseet yksilöt selvisivät useammin hengissä kuin tilannetta selvittämään jääneet, ja meille periytyi tämän vuoksi vahvempana refleksinä tarve poistua paikalta kuin jäädä katsomaan miten olisi viisainta jatkaa uudessa tilanteessa? En tiedä onko tämä se syy, mutta sen tiedän että JOKU syy siihen on, että vaistomainen kaasun painaminen ongelmatilanteessa tulee meiltä niin luontevasti.
Noinhan minäkin asian epäilen olevan. Kiinnostavaa on se, mitä puskuriin liimautunut ohittaja tilanteessa ajattelee. Onko ensimmäinen ohittaja muuttunut yllättäen kuhnuriksi, joka estää toisen sujuvaa ajamista ja tajuaako takimmainen jossain vaiheessa, että itse nostikin nopeuttaan? Tai olettaako tämä, että kun ohitetaan, se pitää tehdä nopeasti eli nopeutta nostaen. Tällöin minä ohitan väärin, kun en nosta nopeutta. Vai onko kenties kyse vain siitä, että itsesuojeluvaisto estää takimmaista myöntämästä tehneensä virheen, jolloin epäloogisinkin syin tämä valehtelee itselleen vierittäen syyn tilanteesta ensimmäiselle ohittajalle.
Herbert: Mikä saa tuon juuri tuossa tilanteessa nostamaan nopeuttaan ja luopumaan turvavälistä?
Jos takana tulevassa autossa olisi mikrofoni, ehkä sieltä kuuluisi kuskin puhinaa, että mitä pahusta se tuossa tien tukkona matelee, menisi nyt.
Amerikkalaisesta liikenteestä ovat jääneet mieleeni autot (ratissa usein vanha nainen), joiden ohitus rekasta vie kilometrien matkan. Siellähän rekat ajavat kovempaa kuin Suomessa, joten nopeuseroa vakionopeudensäätimellä tasavauhtia ajavaan autoon voi olla hyvin vähän.
Herbertin kertomus perustuu hänen omiin havaintoihinsa ja tulkintoihinsa, enkä epäile sen paikkansa pitävyyttä. Jos kertomuksen esittäjä olisi vähemmän luotettavasti liikennetilanteita tarkkaileva ja analysoiva henkilö, sellainen mahdollisuus voisi tulla mieleen, että ehkä takana ajava on ajanut jo ennen ohitusta edellä ajavaa nopeammin ja saavuttanut edellä ajavan juuri rekan ohituksen alkaessa, joten edellä ajavalle on syntynyt mielikuva, että takana ajava kiihdytti ja kiilasi välimatkan edellä ajavaan pieneksi. Mutta koska Herbertin mainitsemassa tapauksessa ei näin kuitenkaan ole, ehkä takana ajava kiihdytti vauhtiaan vaistomaisesti, kun ohitus alkoi, kuten edellä on jo epäilty.
Joissakin tilanteissa takapuskurin tuntumassa ajamisen voi kuvitella olevan myös protestoimista edellä ajavan hitaasta vauhdista ja yritys provosoida edellä ajava lisäämään nopeuttaan.
Lopullisen syyn tietää - jos edes hän - takimmainen ohittaja. Eli miksi roikuit perässä? Vastaus on ilmassa.
SO2001:
Joissakin tilanteissa takapuskurin tuntumassa ajamisen voi kuvitella olevan myös protestoimista edellä ajavan hitaasta vauhdista ja yritys provosoida edellä ajava lisäämään nopeuttaan.
Mitä protestoitavaa, saati provosoitavaa tilanteessa olisi sitten?
Herbert: ” Herbert: Mikä saa tuon juuri tuossa tilanteessa nostamaan nopeuttaan ja luopumaan turvavälistä?”
SO2001: ”Jos takana tulevassa autossa olisi mikrofoni, ehkä sieltä kuuluisi kuskin puhinaa, että mitä pahusta se tuossa tien tukkona matelee, menisi nyt.”
Tässä pohdittiin että mistä se puhina johtuu. Kuski on ajanut täsmälleen samaa nopeutta toisen perässä nähtävästi ihan tyytyväisenä kun ei ole ohittanut tai edes hakeutunut perään kiinni. Oltiin moottoritiellä, joten ohitus olisi ollut helppo, joten tuntuu epätodennäköiseltä että hän puhisisi kovin kauaa siellä takana jos vauhtia oli hänelle liian vähän. Mutta kun hän lähtee ohittamaan hitaammin ajavaa, niin silloin hän kiihdyttääkin ja liimautuu edellä ajavan puskuriin.
Tuo on niin yleinen ilmiö moottoritiellä, että sille on varmasti joku syy. Sen pohdiskelu on kiinnostava pähkinä sellaisenaankin, mutta siitä voi olla ihan konkreettista hyötyä. Tämän ryntäilyn syytä kun miettii ajaessaan, saattaa huomata saman piirteen omassa ajotavassaan. Nimittäin jos sen aiheuttaa alitajuntaan juurtunut tapa, sitä ei huomaa ellei sitä ihan erikseen etsi. Omia alitajuisia motiivejaan pitää itsestäänselvyyksinä, joten niitä ei huomaa, mutta niiden aiheuttaman epäloogisen käyttäytymisen voi havaita, erityisesti muilla. Voisi olettaa, että tätä ilmiötä muiden osalta pähkäilevä huomaa tuon myös itsellään helpommin kuin sellainen, jonka tapoihin ei kuulu ihmetellä ilmiöitä.
SO2001: ” Lopullisen syyn tietää – jos edes hän – takimmainen ohittaja. Eli miksi roikuit perässä?”
Jos kyse on alitajuisesta ajotavan piirteestä kuten epäilen, niin se takimmainen ohittaja taitaa olla vähiten selvillä syystä. Hän tuskin edes huomasi tehneensä mitään, hän vain ajoi ja yhtä äkkiä muut olivatkin rakentaneet hänen tielleen ruuhkan. Itse olen ajellut noin vuosikaudet huomaamatta siinä mitään ihmettelemisen arvoista.
Me tiedämme miksi hän roikkui perässä: hän lisäsi nopeuttaan. Varsinainen asia ei ole perässäroikkuminen, se on varsinaisen asian seuraus. Nopeus oli hänelle passeli pitkän aikaa, hän malttoi pitää kohtuullisen etäisyyden edellä ajavaan, ja sitten joku asia laukaisi hänen ajatuksissaan ketjun, joka sai hänet kiihdyttämään sillä ainoalla hetkellä, kun hänen tiensä oli tukossa. Hän olisi voinut ohittaa aiemmin, hän olisi voinut odottaa muutaman sekunnin ja kiihdyttää kun edellä ajava olisi suorittanut oman ohituksensa. Tämä on mielenkiintoinen psykologinen ilmiö.
Ajelen katua, jossa on yksi kaista suuntaansa. Takanani tulee toinen auto, hiukan lähellä, muttei mitään poikkeuksellista. Vähän ennen risteystä, jossa palaa punaiset valot katu levenee niin, etä ajosuunnassani on kaksi kaistaa. Tuossa vaiheessa takaa tulevan ajatukset paljastuvat, ajan liian hitaasti (n. 40 km/h) ja hän vaihtaa viereiselle kaistalle, nostaa nopeuttaan ja ajaa ohitseni. Heti kuitenkin alkaa jarrutus, koska edelleen punaiset valot palavat edessämme.
Mikä ilmiö saa niin monet painamaan kaasua, kun edessä aukeaa tilaa, vaikka kovempaa nopeutta ei kuitenkaan pysty hyödyntämään? Punaisten valojen sijasta saattaa olla kyse 100 m vapaasta tieosuudesta, jonka jälkeen kovemmalla nopeudella ajava saa kiinni seuraavat autot. Tuossa tuskin on samasta reaktiosta kyse, kuin moottoritiellä ohittamisesta. Kyse lienee tavoitenopeudesta, ilmeisesti monille ruutukaavalla ajettava n. 40 km/h on aivan liian alhainen. Tai isommalla kadulla 50-60 km/h. Vai onko kuitenkin kyse jostain muusta? Takana ajava kokee tilanteen ahdistavana ja kun tilaa löytyy, tuo vapauden tunne saa painamaan kaasua. Kuitenkin kuten mottoritielläkin, jossa kiihdytys tien ollessa tukossa saa varmaan muut näyttäytymään tien tukkoina, kadullakin itse toisen perään jumiutuneena saa muut vaikuttamaan samanlaisista tukkeilta, vaikka ilman tätä tuketta vapauden iloa riittää vain 100 m matkalle. Tarvetta pohtia omaa kykyä ennakoida tilanteita jopa 100 m päähän taitaa olla. Jollei muuten, niin taloudellisuusmielessä, koska tuollainen ajotapa vie runsaasti polttoainetta. Tämäkin tuli mieleeni, kun hybridi-mersu tuollaiseen käytökseen syyllistyi. Varmaan jokin syy tälläkin kaverilla oli valita taloudellinen auto.
Monesti myös taksit ja muutkin ammattiautot tekevät kovia kiihdytyksiä liikennevaloista, joita seuraa hetken päästä kova jarrutus seuraavissa liikennevaloissa. Tällaisen ei luulisi olevan energiataloudellisesti paras ajotapa varsinkin, kun jarruenergiaa ei useimmissa autoissa vielä pystytä hyödyntämään.
Viittasin edellisissä kirjoituksissani mahdollisuuteen, että kuski puhisee harmissaan kokiessaan edellä ajavan auton hidastavan hänen menoaan, ja harmi ilmenee mahdollisesti myös kiihdyttelynä ja liian pienenä välimatkana edellä ajavaan. En oleta syyn kiihdyttelyyn ja pieneen välimatkaan tietenkään aina olevan tämä.
Joskus esitetty kysymys "mikä ärsyttää liikenteessä" on tullut mieleeni viime päivinä tilanteissa, joissa joku autoilija on toiminut ikään kuin hän ajaisi yksityisissä liikennevaloissa, jotka on tehty vain häntä varten. Kun vihreä valo on vaihtunut, autoilija on lähtenyt liikkeelle periaatteella "kunhan tässä ehdin" ja ajanut "mitäpä tässä muista" -nopeudella eli niin hitaasti, että käytännössä ainoastaan hän on ehtinyt valoista kunnialla läpi. Seuraavan auton kohdalla on jo keltainen valo syttynyt. Jos ensimmäinen auto olisi kiihdyttänyt ripeästi ja ajanut asiallisella nopeudella, vihreistä valoista olisi voinut ehtiä läpi kolmekin autoa.
"Mitäpä tässä muista" ajotapaa harjoittava kuljettaja lähestyy risteystä niin hitaasti, että vihreä valo ehtii syttyä hyvissä ajoin ennen kuin hän on risteyksessä. Hän ehtii silti hyvin ajaa risteyksen läpi. Mutta hänen takanaan ajavat autot, joiden kulkua hän on matelemisellaan hidastanut, eivät enää ehdikään. Jos sen sijaan ensimmäisenä risteystä lähestyvä auto hieman lisäisi nopeuttaan ja ajoittaisi tulonsa liikennevaloihin optimaalisesti, sekä se että muutama sen takana tuleva auto ehtisivät läpi risteyksen.
En muista, milloin tuollaiseen hidasteluun olisin törmännyt. Jonkun verran start&stop-järjestelmä vaikuttaa liikkeellelähtönopeuteen, mutta ei se sujuvuutta romuta.